Täysin aikuismainen!

Olen viimepäivinä katsonut aivan liikaa muumeja.
Näin niistä untakin.
Alkaa taas mennä liian pitkälle.
Mikähän siinä on?
Jää aina välillä jumiin johonkin sarjaan
ja sitten tapitan sitä kunnes kiehahdan..
Ei ole ensimmäinen kerta nimittäin.
Joten ehkä tämäkin menee ohi jossain välissä.
Parissa viikossa luulisin.
Sitten keksin taas jotain muuta.
Uuden sarjan johon jämähtää,
tai vanhan jonka pariin palata.
Puhukaa vain pakkomielteistänne, piru vie.
Nämä ovat vain aivojumeja.
Tai aivopieruja kuten pikkusiskoni sanoo.

Jokatapauksessa,
tuossa taas selitys.
Selitys kun olen ollut hiljaa.
Olen lähinnä juossut töissä
ja vapaa-aikani tapittanut läppärin näytöltä muumeja.
Aikuinen?
Paskat.
Mulla on kivempaa näin.

Huoli ystävistä

Yksi väsyy töihinsä,
ei piristy mistään
ja alkaa menettää arkensa hallinnan.
Yksi on ollut online facebookissa viikon,
mutta ei vastaa yhteydenottoihin.
Puhelinumerokaan ei kuulemma ole käytössä.
Yksi on huolissaan kihlatustaan.
Jolla menee ehkä kaikkein huonoiten.
Koska "Se tunne kun minä en enää riitä..".
Se on yksi hirveimmistä.
Joten toinen pelkää,
toinen jolle Hän on ainoa,
ainoa joka merkitsee,
ainoa joka saa yrittämään,
ainoa joka saa edes elämään.
Se ainoa jolle uskaltaa antaa kaikkensa.
Joten minä pelkään molempien puolesta.
Pelkään toisen menettävän otteensa,
jolloin toinenkin hyppää.
Enkä halua menettää kumpaakaan.
Joskus pimeyskin on vain pimeyttä
ja pitäisi vain jaksaa olla aamuun asti aloillaan.
Joskus pitäisi löytää oikeat sanat.
Sanat joilla saisit toisen jatkamaan.
Jaksamaan vielä hetken pidempään.
Odottamaan että kaikki paranee.
Entä jos en löydä niitä sanoja?
Entä jos en löydä niitä ajoissa?
Minä olen aina olemassa ystäviäni varten.
Jos hätä on suuri,
olen vain puhelun päässä.
Toivon todella että he muistavat sen.

Pieniä askelia

Olo ei taaskaan tunnu aikuiselta.
Viikonloppu kului kirkossa ja baarissa.
Sen jälkeen olen vain lepäillyt.
Kirotut salakavalasti iskevät allergiset reaktiot!
En olisikaan halunnut kävellä tällä viikolla.
Saati kyetä pukeutumaan pitkiin housuihin.
Sukat muuten ovat kidutuslaitteista ehkä pelottavin.
Eihän niitä tajua pelätä.
Ennen kuin jalat ovat kipeät ja turvoksissa.

Kollega yrittää parittaa minua.
Ihan kiltti idea.
Mutta kohde on hieman väärä.
Noin 30 vuotias,
yksinhuoltajaisä,
Jeesus Kristus-lookalike.
Ihan mukava tyyppihän se on.
Ei siinä mitään.
Mutta en minä sitä sillä silmällä pysty katselemaan.

Mistä tuli mieleeni että kiusasinpas muita kollegoja.
Toinen lähti lomalle,
jätti pöydälle mikkilaatikkoon liimatun lapun:
"Kiitti Marko ku purat nää! - Teme".
Olin kätevä tyttö.
Löysin punaisen tussin jolla viesti oli kirjoitettu.
Lisäsin siihen sydämmiä. <3<3<3
...harmi etten nähnyt Markon ilmettä kun luki viestinsä.

Olen todella herttainen.
Jos haluan jotakin, niinhän se on.
Mutta jos haluan vain olla rauhassa,
omissa oloissani ja yksin,
alkavat pienet ja keskisuuret esineet lennellä,
häiritsijät painukoot hemmettiin.

Olen väsynyt.
Putkisto pitää öisin meteliä ja allergiat kiusaavat,
olen nukkunut liian vähän.
Mutta tänään saapunut vaatetilaus piristi mieltä.
Vielä kun jaksaisin sovittaakkin niitä.
Jos ne eivät sovi,
myyn ne ensiviikolla vilttikirppiksellä.

Mutta nyt voisin ihan oikeasti nostaa perseeni penkistä,
ennen kuin nukahdan.
Jalkoja jo pelkkä ajatus särkee,
mutta pyykit on pakko pestä
ja makuuhuone siivota.
Äiti tulee huomennä kylään.

Palailen taas joskus,
kun minulla on uutta asiaa.
Tai kun hiljaisuuteni alkaa nolottaa liikaa.
Hauskaa heinäkuuta!
Muistakaa uida!

Hiljast' o

Ka emmie palijo elämätä näe,
seuroon vuan sivust' tätä satunnaista tohinoo.
Kahtelen ja ihimettelen,
ku kaekil tuntuup olevan aina nii kova kiirus.
Kiirus mihkä, kysyn mie,
mut ei hyö vastaa.
Heillon hoppu.
Ei parane pysähtyvä.
Ei parane seisattaa.
Voip iskee hiastus.
Väsyä jatkuvaan menemisseen.
Voi kauhia mitä maalimalle voiskaan tapahtua,
jos hyö hetken verran huokassisivat alallaan.
Istusvatten ales ja huokasisvat.
Tassaisvat sykettänsä.
Siitä ku on liäkärpojjaat aina niin kovasti huolissansa.
Mutta emmie heistä niin piittoo.
Mie oon hyvä näen.
Istun ja kahtelen.
Höpäjän kissallein ku ei muukkaa kuuntele.
Kyl' määki joskus jottain touhua.
Jos on pakko.
Mutta emmää muuten.
Jiän vuan jalakoihin.
Oun tiellä ku muut yrittäävät suorittaa.
Mie jätän hoppuiluhun muillenniinsa,
ei se minnuu kiinnosta.
Mänt hohto säntäälystä jo männä vuonna.
Nyt mie ohan vuaan rennost'!

Hyvvee kessee jokkaisel!

(jos mä jatkossa jättäisin murrerunot Heli Laaksoselle xD)

Remedy

Kuuntelen taas liikaa musiikkia.
Istun vain aloillani ja annan sen pauhata kuulokkeissa.
En osaa tehdä muutakaan.
Tunnen itseni saamattomaksi,
jäseneni painavat liikaa.
Minä vain luen surullisia tarinoita.
Ja voin pahoin henkilöiden puolesta.
Heidän ansiostaan,
minun ei tarvitse keskittyä itseeni.
Omiin ongelmiini.
Omaan maailmaani.
Joka on pieni ja pimeä.
Täynnä kummituksia.
Vanhoja virheitä.
Ongelmia.
Maailmaan jossa en halua elää.
Mutta jossa minun on pakko elää.
Tunnen olevani vangittu.
Lintu lukittuna häkkiin.
Olen laulanut kurkkuni kipeäksi,
mutta ovi pysyy lukittuna.
Olen jälleen kerran erittäin väsynyt.
Enkä tiedä miksi.
Tuntuu kuin sieluni olisi kulunut ohueksi.
Kuin todellisuus painaisi liikaa.
Ratkean minä hetkenä hyvänsä.
Pelottavinta on etten jaksa enää taistella vastaan.
Olen olemassa enää puolittain.
Seuraan vain sivusta reagoimatta mihinkään.

Lienee aika mennä taas nukkumaan.
Päästää sieluni vapaaksi,
sinne minne kaipaan mutten fyysisesti pääse.
Niiden luokse joitten koen ymmärtävän.
Nitten luokse joitten koen suojelevan minua.
Suojelevan minua itseltäni.
Ja maailmaltani,
johon olen liian heikko.

Joskus tekisi mieli vain päästää irti.
Vajota pinnan alle
ja unohtaa kuinka hengitetään.
En usko että kukaan tulisi pelastamaan.
En usko että kukaan välittäisi.

Minä en ole rakkain minulle rakkaimmille.
Minä vain olen.
Vittu.

Dementoitumisen tässä vaiheessa.

En muuten ole ollu tarkoituksella hiljaa.
Tai olen, mutta hälläväliä.
Olen ollut kiireinen.
Juoksennellut ympyrää.
Aloittanut työt työharjoittelupaikassani.
Viihtynytkin jopa.
Joten kirjoittaminen vähän jäi.
Käsille oli muutakin tekemistä.
Viiden blogin päivittämisessä on oma työnsä.
Ja siinä että tapittaa liikaa animea.
Tai kuuntelee musiikkia 16 tuntia päivässä.
Tai yrittää leipoa vaikkei osaa.
...tuli muuten pahoja brownieseja.
Välillä minäkin yritän siis elää.
Mutta sitten möngin taas näytön äärelle.
Menetän ajantajuni.
Olen ihan kujalla kaikesta tavallisesta.
Mutta haitanneeko tuo pitkässä juoksussa?
Kun on valvonut yön kuunnellen saksalaista teknoa,
ei ulosannilla ole mitään takeita.
Nyt pitäisi ryhdistäytyä.
Pestä pyykkiä.
Tiskata astiat.
Punoa langasta kengännauhat.
Lukea käsikirjoitus - viimeinkin!
Mutta olen saamaton.
Laiska ja väsynyt.
Ei huvittaisi.
Jätin sukujuhlatkin väliin.
Kaapissa ei ollut mitään mikä olisi miellyttäny,
missä en olisi kokenut näyttäväni pelleltä.
On jokatapauksessa sunnuntai,
ja minulla on lupa vain olla.
Joten taidan ottaa siitä vaarin,
ja mennä torkuille.
Päiväunet!

Olen aikuinen, päätän itse päiväunistani.

Olipa kerran...

Mietimme taas miksei elämä ole kuin satua.
Miksei ole varmuutta onnellisesta lopusta.
Miksi ei voilla varma omasta kohtalostaan.
Miksei voi olla varma yhtään mistään.

Sadussa kaikki olisi hyvin.
Olisi lähtökohta.
Suuri seikkailu.
Komea Prinssi ja valtakunta.
Tulevaisuus valmiiksi määrättynä.

Mutta todellisuudessa on toisin.
Tulevaisuutta on kovin vaikea ennustaa.
Elämä saattaa kulua harhailuun,
siihen että vain etsii omaa polkuaan.
Ja pelkään että minulle käy niin.

En ehkä ole haaveillut prinsessahäistä.
En kymmenestä lapsesta ja valtakunnasta.
En ole halunnut päätähuimaavaan seikkailuun.
Mutta olen halunnut löytää onnellisen loppuni.
Sen pisteen jossa voin sanoa;
"Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!"

Joskus öisin taivaskin on tähdetön.
Kaikilla poluilla ei ole loppua.
Ei jokainen valinta ole aina oikea.
Aina ei ole mahdollista voittaa,
seurata unelmiaan
tai vain antaa tuulen johdattaa.

Joskus on pakko astua todellisuuteen.
Ja pettyä taas kerran.
Ja joka kerta se sattuu enemmän.
Milloin minun tarinani alkaa?
Missä on se hetki kun Suuri Kertoja aloittaa;

"Once a upon time..." ?

Immortality

When feeling like not aging,
not common to anything.
Realizing something whatnot important.
I do not deal myself as once dying object.
I'm just soaring in time,
letting it rush by.
Just hanging on my branch of life.
Maturity is not for me.
I don't feel like adult.
Why the hell time rushes so fast?
When do I realize that even I get once old?
In some level I know someday time will stop for me.
But I just don't understand it.
Death is something I don't believe in.
Time is something that just comes and goes.
Something I don't touch.
Maybe someday.
When I'm gray and old.
So far, I'm not in a rush to get adult.
No rush to get maternal.
Maybe someday I'll understand that I'm not immortal.
Maybe.

---

And what the hell is a 'putty tat'?

Tarvitsen...

Unta.
Suihkun.
Ruokaa.
Elämän.

Jotain johon luottaa,
jotain jonka vuoksi jaksaa,
silloinkin kun elämä potkii platfromeilla päähän.
Jos olisi yksikin syy,
miksi luottaa huomiseen...
Olisin paljon onnellisempi.
Mutta kun aamuissa ei ole mitään odotettavaa,
pelkkää kaikuvaa tyhjyyttä.

Tarvitsen;

Vähemmän rutiineja.
Enemmän ystäviä.
Jonkun jolle puhua.
Niitä joitten sylissä itkeä.

Tosin,
sitä ennen pitää opetella itkemään.
En ole tehnyt niin vuosiin.
Ehkä menetin samalla osan ihmisyyttäni.
En tiedä.
Se on pelottava ajatus.
Enkö ole enää inhimillinen?

Nukun harvoin.
Syön harvoin.
Kaipaan ihmisiä... harvoin.
Koen tunteita... harvoin.
Hymyilen... enää harvoin.
Itken... en vuosiin enää.

En tunne enää eläväni.

Prinssi valkealla ratsullaan

Olen aina toivonut,
jopa rukoillut,
että jonakin päivänä elämäni muuttuisi saduksi.
Kaikki kääntyisi hyvin.
Tulisi komea prinssi,
pelastaisi minut kaikelta pahalta,
kesyttäisi lohikäärmeeni.
Seisoisi rinnallani
ja suojelisi minua maailmalta.
Mutta sitten herään aamuun,
ja tiedän kaiken olleen unta.
Niinä hetkinä todellisuus sattuu eniten.
Syvällä mielessäni luopio on herännyt,
se nostaa päänsä pimeästä
ja virnuilee vähättelevästi.
Tiedän etten jaksa kauaa taistella sen kanssa.
Pian tartun taas terään.
Ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Ihoni on viimein terve,
arvet ovat vaalenneet ja kadonneet.
Mutta mieleni pieni hirviö,
se kiusaa minua kunnes...
Kunnes painan taas terän ihooni.
Vedän viillon ja annan vereni vuotaa.
Valua tahroiksi ympärilleni.
Ja silloin minä vihaan itseäni.
Enemmän kuin koskaan ennen.
Jatkan satuttamista koska tiedän,
etten voi lopettaa.
Luulin jo parantuneeni,
päässeeni siitä eroon,
mutta ilmeisesti,
olen taistellut vuosia turhaan.
Minulla ei ole vahvuutta,
pysyä erossa terästä.
Se houkuttaa,
mutta pelkään.
En tiedä enää mitä tehdä.
Missä olet Prinssini?
Missä viivyt nyt kun sinua tarvitsen?
Pian minusta on jäljellä enää vain rauniot.

Ja minun vereni on valunut.
Jo liian monesti.
Mutta pelkään taas aloittavani.
En halua.

Miksi en osaa pyytää apua?

Vailla halua jatkaa eteenpäin...

Väsyttää.
harmittaa.
Vituttaakin vähän.
En halua olla olemassa.
Haluaisin taas niin paljon,
mutta ainoa mitä saan on pettymys.
Mikään ei mene niin kuin pitäisi.
Kaikki tuntuvat vain ylenkatsovan,
halveksivan pientä ihmistä.
Tahtoisin taas saada aikaan,
niin kovin paljon
ja niin kovin monenlaista.
Mutta ainoa mitä luon,
on sekasorto omassa päässäni.
Käteni kirjoittaisivat,
mutta pääni ei jaksa ajatella.
Tahtoisin vain nukkua.
Herätä kun kaikki on hyvin.
Ilman että tarvitsee aina pelätä.
Muita ihmisiä.
Uusia tilanteita.
Tavallisia päiviä.
Heikkoina hetkinä jopa pimeää.

Tuntuu vain kuin olisin taas ulkona ihan kaikesta.

Mikään ei toimi.

Yritän parhaani, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.

En pelkää enää painajaisia, arkinen elämäni on paljon ahdistavampaa hereilläkin.

Minä olen juuri nyt hyvin, hyvin väsynyt.

Paskat hyvästä päivästä.

Liikaa tekemistä.
Liian vähän aikaa.
Liian monta paikkaa jossa pitäisi olla,
tai jossa pitäisi tänään käydä.
En halua.
Ei huvita.
Eikä todellakaan kiinnosta.

Saisinko vain mennä takaisin nukkumaan?

Sonaatti tyhmyydelle

Joskus toivoisin että voisin elää ikuisesti.
Lähinnä siksi että silloin ehtisin oppia.
Elämään oikeasti,
hengittämään muutenkin kuin pakosta.
Joskus toivoisin että voisin elää tuhat vuotta.
Mutta on vaikea selittää miksi.
Ehkä vain haluaisin nähdä kaiken mahdollisen,
tässä maailmassa ja muuallakin.
Ehkä tahtoisin nähdä kuinka kaikki kehittyy.
Tai ehkä vain pelkään lopettaa olemisen.
Joskus toivon että eläisin sata vuotta.
Jolloin olisin muutakin kuin vilahdus maailmankaikkeudessa,
muutakin kuin satunnainen kasa atomeja.
Olisin täällä pitempään kuin useimmat.
Näkisin niin paljon enemmän.
Joskus taas toivon etten eläisi enää päivääkään.
Silloin pelkään kaikkea
ja olen väsynyt itseeni.
Silloin yritän vain jaksaa pitää kiinni,
antaa virran kuljettaa.
Herätä uuteen päivään jolloin on helpompaa hengittää.
Pääni on aina täynnä ajatuksia,
tuntuu kuin aika ei koskaan riittäisi,
mutta että sitä silti on liikaa.
Joskus vain tuijotan seinää,
oikeastaan edes näkemättä sitä.
Joskus tahtoisin elää kunnes muuta ei enää ole jäljellä.
Mutta yleensä vain tahdon käpertyä takaisin itseeni.
Omaan pelkooni
ja pienen pieneen maailmaani.

Aika mennä nukkumaan!

Siinä vaiheessa kun päässä alkaa pyöriä lähes pelkästään kummallisia ajatuksia Twilight-saagasta, on to-del-la-kin aika mennä nukkumaan!

En tasan ole harkinnut Carlislen sitomista sänkyyn!
Mutta tiedän että olisi erittäin huono idea päästää Jasper ja Emmet keittiöön.
Ja vielä huonompi idea päästää ne kaksi seksilelukauppaan.
Tai erotiikkapuotiin, mikä se virallinen nimitys nyt ikinä onkaan.

Silmiään pyörittelevät etelävaltiolaiset vampyyrit,
jotka aikovat ostaa vanhemmilleen 90vuotis hääpäivälahjan,
ovat hasardi.
Eihän kukaan osta vanhemmilleen puolimetristä dildoa!
Tai näin ainakin toivon.

Tähän aikaan, valvottuani ensin koko yön,
on eeeeeerittäin huono idea lukea yhtään mitään.
Varsinkaan jos se sisältää mitään edellä mainutta.

Enkä muuten tule koskaan tunnustamaan,
siis missään muualla kuin täällä,
että olisin mainitut kirjat lukenut
tai elokuvat katsonut.
Minä INHOAN twilight-saagaa ja kaikkea siihen assosioitavaa.
Silti tiedän siitä maailmasta enemmän kuin useimmat oman sukunsa historiasta.
Paradoksi, perkele.

En ehkä tunnusta tätä merkintää enää myöhemmin.
Tarvitsen kahvia.
Pronto!

En saisi ajatella liikaa.

Menetin jälleen uskoni rakkauteen.
Tai ainakin siihen Oikeaan.
Miksi en enää kykene uskomaan että joskus,
joskus vastaan voisi tulla Se Oikea?
Miksi pelkään kävelleeni jo hänen ohitseen sateessa?

Päässäni kummittelee ajatus siitä,
että olemme eläneet eri aikoihin.
Katselleet samaa taivasta,
mutta kaukana toisistamme.
Niin ajassa kuin matkassakin.

Niin paljon ihmisiä,
niin paljon valintoja.
Pelkään jo kulkeneeni harhaan.
En osaa enää vain antautua virran viemäksi.

Pelkään jääväni yksin.
Katselevani iltahämärää vailla toivoa.

Kun rakastun,
rakastun mahdottomaan.
Niihin joita en voi koskaan saavuttaa.
Kai minä suojelen siten itseäni.
Mutta niin jään myös yksin.
Miksi minä pelkään?
Niin tunteitani kuin ihmisiäkin?

Miksi en usko kenenkään voivan koskaan rakastaa minua?
Miksi en usko voivani koskaan itse rakastaa ketään?
Mikä helvetti minua taas vaivaa?

Vuosissa mitattaen

Aika kuluu,
me kasvamme.
Joskus vain unohdan että lapsetkin kasvavat.
Kuinka pikkusisaruksista voi tulla aikuisia?
Ketä minä nyt vahdin,
ja opetan elämään?
Onneksi kummityttö on vielä pieni.
On joku jolle ostaa pehmoleluja.

Mutta on pakko myöntää,
että kaipaan sitä taaperoa joka opetteli vasta kävelemään,
piirsi huopakynällä kavoihinsa
ja söi suklaahuulirasvani kun olin koulussa.

Enää en voi syyttää ketään muuta huoneeni sotkemisesta.
Enää harvoin siskoni soittavat paniikkipuheiluita iltaisin,
kun läksyt ovat hankalia.
Nyt olemme tasavertaisia,
ennen minä olin se aikuinen,
lähes isän ja äidin veroinen.

Se vain tuntuu niin kovin oudolta.
Onnea silti, Kirppu, 18 vuotias.

Vuosien hiljaisuus.

Minä unohdin.
Enkä omistanut tietokonetta.
Päivittäminen ja ylläpitäminen on hankalaa siten.
Kuin myös jos unohtaa salasanansa.
Mutta nyt muistan ne taas.
Joten ehkä otan tilaisuudesta vaarin ja alan taas päivittää,
ja nyt en edes lopeta heti.
Tarvitsenhan kuitenkin edelleen paikan runoilleni ja lyriikoilleni.

Olen kasvanut.
Ja ainakin toivoakseni aikuistunut.
Olin viimeksi 18 vuotias,
nyt olen 23.
Viimeksi olin parisuhteessa,
nyt elän yksin.
Viimeksi opiskelin,
nyt yritän vain korjata pääni.
Minä en edelleenkään ole ehkä aikuinen,
vaikka niin kovin niin tahtoisin olevan.
Opettelen edelleen elämään.

Mutta jokatapauksessa,
olen tullut takaisin.

Vaikka kitarat ovat edelleen minua isompia.