Menetin jälleen uskoni rakkauteen.
Tai ainakin siihen Oikeaan.
Miksi en enää kykene uskomaan että joskus,
joskus vastaan voisi tulla Se Oikea?
Miksi pelkään kävelleeni jo hänen ohitseen sateessa?
Päässäni kummittelee ajatus siitä,
että olemme eläneet eri aikoihin.
Katselleet samaa taivasta,
mutta kaukana toisistamme.
Niin ajassa kuin matkassakin.
Niin paljon ihmisiä,
niin paljon valintoja.
Pelkään jo kulkeneeni harhaan.
En osaa enää vain antautua virran viemäksi.
Pelkään jääväni yksin.
Katselevani iltahämärää vailla toivoa.
Kun rakastun,
rakastun mahdottomaan.
Niihin joita en voi koskaan saavuttaa.
Kai minä suojelen siten itseäni.
Mutta niin jään myös yksin.
Miksi minä pelkään?
Niin tunteitani kuin ihmisiäkin?
Miksi en usko kenenkään voivan koskaan rakastaa minua?
Miksi en usko voivani koskaan itse rakastaa ketään?
Mikä helvetti minua taas vaivaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti