Hiljast' o

Ka emmie palijo elämätä näe,
seuroon vuan sivust' tätä satunnaista tohinoo.
Kahtelen ja ihimettelen,
ku kaekil tuntuup olevan aina nii kova kiirus.
Kiirus mihkä, kysyn mie,
mut ei hyö vastaa.
Heillon hoppu.
Ei parane pysähtyvä.
Ei parane seisattaa.
Voip iskee hiastus.
Väsyä jatkuvaan menemisseen.
Voi kauhia mitä maalimalle voiskaan tapahtua,
jos hyö hetken verran huokassisivat alallaan.
Istusvatten ales ja huokasisvat.
Tassaisvat sykettänsä.
Siitä ku on liäkärpojjaat aina niin kovasti huolissansa.
Mutta emmie heistä niin piittoo.
Mie oon hyvä näen.
Istun ja kahtelen.
Höpäjän kissallein ku ei muukkaa kuuntele.
Kyl' määki joskus jottain touhua.
Jos on pakko.
Mutta emmää muuten.
Jiän vuan jalakoihin.
Oun tiellä ku muut yrittäävät suorittaa.
Mie jätän hoppuiluhun muillenniinsa,
ei se minnuu kiinnosta.
Mänt hohto säntäälystä jo männä vuonna.
Nyt mie ohan vuaan rennost'!

Hyvvee kessee jokkaisel!

(jos mä jatkossa jättäisin murrerunot Heli Laaksoselle xD)

Remedy

Kuuntelen taas liikaa musiikkia.
Istun vain aloillani ja annan sen pauhata kuulokkeissa.
En osaa tehdä muutakaan.
Tunnen itseni saamattomaksi,
jäseneni painavat liikaa.
Minä vain luen surullisia tarinoita.
Ja voin pahoin henkilöiden puolesta.
Heidän ansiostaan,
minun ei tarvitse keskittyä itseeni.
Omiin ongelmiini.
Omaan maailmaani.
Joka on pieni ja pimeä.
Täynnä kummituksia.
Vanhoja virheitä.
Ongelmia.
Maailmaan jossa en halua elää.
Mutta jossa minun on pakko elää.
Tunnen olevani vangittu.
Lintu lukittuna häkkiin.
Olen laulanut kurkkuni kipeäksi,
mutta ovi pysyy lukittuna.
Olen jälleen kerran erittäin väsynyt.
Enkä tiedä miksi.
Tuntuu kuin sieluni olisi kulunut ohueksi.
Kuin todellisuus painaisi liikaa.
Ratkean minä hetkenä hyvänsä.
Pelottavinta on etten jaksa enää taistella vastaan.
Olen olemassa enää puolittain.
Seuraan vain sivusta reagoimatta mihinkään.

Lienee aika mennä taas nukkumaan.
Päästää sieluni vapaaksi,
sinne minne kaipaan mutten fyysisesti pääse.
Niiden luokse joitten koen ymmärtävän.
Nitten luokse joitten koen suojelevan minua.
Suojelevan minua itseltäni.
Ja maailmaltani,
johon olen liian heikko.

Joskus tekisi mieli vain päästää irti.
Vajota pinnan alle
ja unohtaa kuinka hengitetään.
En usko että kukaan tulisi pelastamaan.
En usko että kukaan välittäisi.

Minä en ole rakkain minulle rakkaimmille.
Minä vain olen.
Vittu.

Dementoitumisen tässä vaiheessa.

En muuten ole ollu tarkoituksella hiljaa.
Tai olen, mutta hälläväliä.
Olen ollut kiireinen.
Juoksennellut ympyrää.
Aloittanut työt työharjoittelupaikassani.
Viihtynytkin jopa.
Joten kirjoittaminen vähän jäi.
Käsille oli muutakin tekemistä.
Viiden blogin päivittämisessä on oma työnsä.
Ja siinä että tapittaa liikaa animea.
Tai kuuntelee musiikkia 16 tuntia päivässä.
Tai yrittää leipoa vaikkei osaa.
...tuli muuten pahoja brownieseja.
Välillä minäkin yritän siis elää.
Mutta sitten möngin taas näytön äärelle.
Menetän ajantajuni.
Olen ihan kujalla kaikesta tavallisesta.
Mutta haitanneeko tuo pitkässä juoksussa?
Kun on valvonut yön kuunnellen saksalaista teknoa,
ei ulosannilla ole mitään takeita.
Nyt pitäisi ryhdistäytyä.
Pestä pyykkiä.
Tiskata astiat.
Punoa langasta kengännauhat.
Lukea käsikirjoitus - viimeinkin!
Mutta olen saamaton.
Laiska ja väsynyt.
Ei huvittaisi.
Jätin sukujuhlatkin väliin.
Kaapissa ei ollut mitään mikä olisi miellyttäny,
missä en olisi kokenut näyttäväni pelleltä.
On jokatapauksessa sunnuntai,
ja minulla on lupa vain olla.
Joten taidan ottaa siitä vaarin,
ja mennä torkuille.
Päiväunet!

Olen aikuinen, päätän itse päiväunistani.