Varjoja hengittäen..

Sade kohisee,
rummuttaa peltikattoa.
Piirtään lasiin pitkät kyyneleet.
Ulkona on hämärää..
Miksei aurinko paista?
Miksei ole lämmin?
Ja miksi olen taas yksin?
Loputtomasti kysymyksiä,
ja silti ei vastausta yhteenkään.
Pitäsi olla reipas,
jaksaa paljon asioita.
Osata innostua,
olla aktiivinen.
Entäpä jos en halua?
Jos vain haluan istua rauhassa?
Oman huoneeni viileydessä?
Olla paikoillani,
ihan muuten vain.
Tekemättä mitään,
ilman että kukaan odottaa minulta mitään.
En jaksa tehdä suuria asioita.
Olen vain pieni ihminen.
En jaksa siirtää vuoria,
en jaksa muuttaa maailmaa.
Joskus tarvitsen vain hetken,
mutta tarvitsen sen itselleni.
Tarvitsen aikaa,
eheytyä ja olla itseni.
Elämäni vuoksi,
tullakseni itsekseni.
Täydeksi ihmiseksi
ja elämäni arvoiseksi.
Mutta voiko se onnitua,
jos aina pakenen pimeyteen.
Hengittämään varjoja,
joita elämä heittää.
Hiipimään,
olemaan erillään,
vain siksi että pelkään,
olla olemassa
ja elää.

Olen ehkä hereillä..

Aamu tuntuu taas tyhjältä.
Kuin ei olisi syytä herätä lainkaan.
Miksi minulla on tätä aikaa?
Aikaa jota en oikeasti tarvitse.
Onko minulla liian paljon aikaa?
En tiedä.
Tuntuu että se vain valuu käsistäni,
kuin hienoin hiekka
ja en voi estää sitä.
Mutta silti sitä tulee aina lisää.
En ikinä saa tehtyä mitään järkevää tällä ajalla.
Tunnit kuluvat,
seuraavat toisiaan loppumattomassa kiertokulussa
ja silti ne ovat niin tyhjiä.
En saa mitään tehtyä.
Minä vain olen.
Kulutan tuntejani, tuijotan kelloa seinällä.
Silti se ei koskaan pysähdy.
Voisin kai jatkaa näin vuosia,
huomaamatta oikeasti kuinka kauan olen siinä istunut.
En ehkä nousisi tästä koskaan,
jos et olisi kiskomassa minua ylös.
Näyttämässä,
mitä minä voin tehdä,
elämälläni ja ajallani.
Kiitos,
kun olet vierelläni.
Jaksat olla siinä tälläisinä aamuina,
ja aina muulloinkin.
Tiedän olevani rasittava,
lapsellinen ja itsekäs aina välillä.
Silti vain hymyilet,
ja kerrot kuinka paljon välität.
Anteeksi,
jos en osaa olla yhtä aikuinen kuin sinä.
Minä vasta opettelen.