Olipa kerran...

Mietimme taas miksei elämä ole kuin satua.
Miksei ole varmuutta onnellisesta lopusta.
Miksi ei voilla varma omasta kohtalostaan.
Miksei voi olla varma yhtään mistään.

Sadussa kaikki olisi hyvin.
Olisi lähtökohta.
Suuri seikkailu.
Komea Prinssi ja valtakunta.
Tulevaisuus valmiiksi määrättynä.

Mutta todellisuudessa on toisin.
Tulevaisuutta on kovin vaikea ennustaa.
Elämä saattaa kulua harhailuun,
siihen että vain etsii omaa polkuaan.
Ja pelkään että minulle käy niin.

En ehkä ole haaveillut prinsessahäistä.
En kymmenestä lapsesta ja valtakunnasta.
En ole halunnut päätähuimaavaan seikkailuun.
Mutta olen halunnut löytää onnellisen loppuni.
Sen pisteen jossa voin sanoa;
"Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!"

Joskus öisin taivaskin on tähdetön.
Kaikilla poluilla ei ole loppua.
Ei jokainen valinta ole aina oikea.
Aina ei ole mahdollista voittaa,
seurata unelmiaan
tai vain antaa tuulen johdattaa.

Joskus on pakko astua todellisuuteen.
Ja pettyä taas kerran.
Ja joka kerta se sattuu enemmän.
Milloin minun tarinani alkaa?
Missä on se hetki kun Suuri Kertoja aloittaa;

"Once a upon time..." ?

Immortality

When feeling like not aging,
not common to anything.
Realizing something whatnot important.
I do not deal myself as once dying object.
I'm just soaring in time,
letting it rush by.
Just hanging on my branch of life.
Maturity is not for me.
I don't feel like adult.
Why the hell time rushes so fast?
When do I realize that even I get once old?
In some level I know someday time will stop for me.
But I just don't understand it.
Death is something I don't believe in.
Time is something that just comes and goes.
Something I don't touch.
Maybe someday.
When I'm gray and old.
So far, I'm not in a rush to get adult.
No rush to get maternal.
Maybe someday I'll understand that I'm not immortal.
Maybe.

---

And what the hell is a 'putty tat'?

Tarvitsen...

Unta.
Suihkun.
Ruokaa.
Elämän.

Jotain johon luottaa,
jotain jonka vuoksi jaksaa,
silloinkin kun elämä potkii platfromeilla päähän.
Jos olisi yksikin syy,
miksi luottaa huomiseen...
Olisin paljon onnellisempi.
Mutta kun aamuissa ei ole mitään odotettavaa,
pelkkää kaikuvaa tyhjyyttä.

Tarvitsen;

Vähemmän rutiineja.
Enemmän ystäviä.
Jonkun jolle puhua.
Niitä joitten sylissä itkeä.

Tosin,
sitä ennen pitää opetella itkemään.
En ole tehnyt niin vuosiin.
Ehkä menetin samalla osan ihmisyyttäni.
En tiedä.
Se on pelottava ajatus.
Enkö ole enää inhimillinen?

Nukun harvoin.
Syön harvoin.
Kaipaan ihmisiä... harvoin.
Koen tunteita... harvoin.
Hymyilen... enää harvoin.
Itken... en vuosiin enää.

En tunne enää eläväni.

Prinssi valkealla ratsullaan

Olen aina toivonut,
jopa rukoillut,
että jonakin päivänä elämäni muuttuisi saduksi.
Kaikki kääntyisi hyvin.
Tulisi komea prinssi,
pelastaisi minut kaikelta pahalta,
kesyttäisi lohikäärmeeni.
Seisoisi rinnallani
ja suojelisi minua maailmalta.
Mutta sitten herään aamuun,
ja tiedän kaiken olleen unta.
Niinä hetkinä todellisuus sattuu eniten.
Syvällä mielessäni luopio on herännyt,
se nostaa päänsä pimeästä
ja virnuilee vähättelevästi.
Tiedän etten jaksa kauaa taistella sen kanssa.
Pian tartun taas terään.
Ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Ihoni on viimein terve,
arvet ovat vaalenneet ja kadonneet.
Mutta mieleni pieni hirviö,
se kiusaa minua kunnes...
Kunnes painan taas terän ihooni.
Vedän viillon ja annan vereni vuotaa.
Valua tahroiksi ympärilleni.
Ja silloin minä vihaan itseäni.
Enemmän kuin koskaan ennen.
Jatkan satuttamista koska tiedän,
etten voi lopettaa.
Luulin jo parantuneeni,
päässeeni siitä eroon,
mutta ilmeisesti,
olen taistellut vuosia turhaan.
Minulla ei ole vahvuutta,
pysyä erossa terästä.
Se houkuttaa,
mutta pelkään.
En tiedä enää mitä tehdä.
Missä olet Prinssini?
Missä viivyt nyt kun sinua tarvitsen?
Pian minusta on jäljellä enää vain rauniot.

Ja minun vereni on valunut.
Jo liian monesti.
Mutta pelkään taas aloittavani.
En halua.

Miksi en osaa pyytää apua?

Vailla halua jatkaa eteenpäin...

Väsyttää.
harmittaa.
Vituttaakin vähän.
En halua olla olemassa.
Haluaisin taas niin paljon,
mutta ainoa mitä saan on pettymys.
Mikään ei mene niin kuin pitäisi.
Kaikki tuntuvat vain ylenkatsovan,
halveksivan pientä ihmistä.
Tahtoisin taas saada aikaan,
niin kovin paljon
ja niin kovin monenlaista.
Mutta ainoa mitä luon,
on sekasorto omassa päässäni.
Käteni kirjoittaisivat,
mutta pääni ei jaksa ajatella.
Tahtoisin vain nukkua.
Herätä kun kaikki on hyvin.
Ilman että tarvitsee aina pelätä.
Muita ihmisiä.
Uusia tilanteita.
Tavallisia päiviä.
Heikkoina hetkinä jopa pimeää.

Tuntuu vain kuin olisin taas ulkona ihan kaikesta.

Mikään ei toimi.

Yritän parhaani, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.

En pelkää enää painajaisia, arkinen elämäni on paljon ahdistavampaa hereilläkin.

Minä olen juuri nyt hyvin, hyvin väsynyt.

Paskat hyvästä päivästä.

Liikaa tekemistä.
Liian vähän aikaa.
Liian monta paikkaa jossa pitäisi olla,
tai jossa pitäisi tänään käydä.
En halua.
Ei huvita.
Eikä todellakaan kiinnosta.

Saisinko vain mennä takaisin nukkumaan?

Sonaatti tyhmyydelle

Joskus toivoisin että voisin elää ikuisesti.
Lähinnä siksi että silloin ehtisin oppia.
Elämään oikeasti,
hengittämään muutenkin kuin pakosta.
Joskus toivoisin että voisin elää tuhat vuotta.
Mutta on vaikea selittää miksi.
Ehkä vain haluaisin nähdä kaiken mahdollisen,
tässä maailmassa ja muuallakin.
Ehkä tahtoisin nähdä kuinka kaikki kehittyy.
Tai ehkä vain pelkään lopettaa olemisen.
Joskus toivon että eläisin sata vuotta.
Jolloin olisin muutakin kuin vilahdus maailmankaikkeudessa,
muutakin kuin satunnainen kasa atomeja.
Olisin täällä pitempään kuin useimmat.
Näkisin niin paljon enemmän.
Joskus taas toivon etten eläisi enää päivääkään.
Silloin pelkään kaikkea
ja olen väsynyt itseeni.
Silloin yritän vain jaksaa pitää kiinni,
antaa virran kuljettaa.
Herätä uuteen päivään jolloin on helpompaa hengittää.
Pääni on aina täynnä ajatuksia,
tuntuu kuin aika ei koskaan riittäisi,
mutta että sitä silti on liikaa.
Joskus vain tuijotan seinää,
oikeastaan edes näkemättä sitä.
Joskus tahtoisin elää kunnes muuta ei enää ole jäljellä.
Mutta yleensä vain tahdon käpertyä takaisin itseeni.
Omaan pelkooni
ja pienen pieneen maailmaani.