Unta.
Suihkun.
Ruokaa.
Elämän.
Jotain johon luottaa,
jotain jonka vuoksi jaksaa,
silloinkin kun elämä potkii platfromeilla päähän.
Jos olisi yksikin syy,
miksi luottaa huomiseen...
Olisin paljon onnellisempi.
Mutta kun aamuissa ei ole mitään odotettavaa,
pelkkää kaikuvaa tyhjyyttä.
Tarvitsen;
Vähemmän rutiineja.
Enemmän ystäviä.
Jonkun jolle puhua.
Niitä joitten sylissä itkeä.
Tosin,
sitä ennen pitää opetella itkemään.
En ole tehnyt niin vuosiin.
Ehkä menetin samalla osan ihmisyyttäni.
En tiedä.
Se on pelottava ajatus.
Enkö ole enää inhimillinen?
Nukun harvoin.
Syön harvoin.
Kaipaan ihmisiä... harvoin.
Koen tunteita... harvoin.
Hymyilen... enää harvoin.
Itken... en vuosiin enää.
En tunne enää eläväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti