Olen aina toivonut,
jopa rukoillut,
että jonakin päivänä elämäni muuttuisi saduksi.
Kaikki kääntyisi hyvin.
Tulisi komea prinssi,
pelastaisi minut kaikelta pahalta,
kesyttäisi lohikäärmeeni.
Seisoisi rinnallani
ja suojelisi minua maailmalta.
Mutta sitten herään aamuun,
ja tiedän kaiken olleen unta.
Niinä hetkinä todellisuus sattuu eniten.
Syvällä mielessäni luopio on herännyt,
se nostaa päänsä pimeästä
ja virnuilee vähättelevästi.
Tiedän etten jaksa kauaa taistella sen kanssa.
Pian tartun taas terään.
Ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Ihoni on viimein terve,
arvet ovat vaalenneet ja kadonneet.
Mutta mieleni pieni hirviö,
se kiusaa minua kunnes...
Kunnes painan taas terän ihooni.
Vedän viillon ja annan vereni vuotaa.
Valua tahroiksi ympärilleni.
Ja silloin minä vihaan itseäni.
Enemmän kuin koskaan ennen.
Jatkan satuttamista koska tiedän,
etten voi lopettaa.
Luulin jo parantuneeni,
päässeeni siitä eroon,
mutta ilmeisesti,
olen taistellut vuosia turhaan.
Minulla ei ole vahvuutta,
pysyä erossa terästä.
Se houkuttaa,
mutta pelkään.
En tiedä enää mitä tehdä.
Missä olet Prinssini?
Missä viivyt nyt kun sinua tarvitsen?
Pian minusta on jäljellä enää vain rauniot.
Ja minun vereni on valunut.
Jo liian monesti.
Mutta pelkään taas aloittavani.
En halua.
Miksi en osaa pyytää apua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti