Hiljast' o

Ka emmie palijo elämätä näe,
seuroon vuan sivust' tätä satunnaista tohinoo.
Kahtelen ja ihimettelen,
ku kaekil tuntuup olevan aina nii kova kiirus.
Kiirus mihkä, kysyn mie,
mut ei hyö vastaa.
Heillon hoppu.
Ei parane pysähtyvä.
Ei parane seisattaa.
Voip iskee hiastus.
Väsyä jatkuvaan menemisseen.
Voi kauhia mitä maalimalle voiskaan tapahtua,
jos hyö hetken verran huokassisivat alallaan.
Istusvatten ales ja huokasisvat.
Tassaisvat sykettänsä.
Siitä ku on liäkärpojjaat aina niin kovasti huolissansa.
Mutta emmie heistä niin piittoo.
Mie oon hyvä näen.
Istun ja kahtelen.
Höpäjän kissallein ku ei muukkaa kuuntele.
Kyl' määki joskus jottain touhua.
Jos on pakko.
Mutta emmää muuten.
Jiän vuan jalakoihin.
Oun tiellä ku muut yrittäävät suorittaa.
Mie jätän hoppuiluhun muillenniinsa,
ei se minnuu kiinnosta.
Mänt hohto säntäälystä jo männä vuonna.
Nyt mie ohan vuaan rennost'!

Hyvvee kessee jokkaisel!

(jos mä jatkossa jättäisin murrerunot Heli Laaksoselle xD)

Remedy

Kuuntelen taas liikaa musiikkia.
Istun vain aloillani ja annan sen pauhata kuulokkeissa.
En osaa tehdä muutakaan.
Tunnen itseni saamattomaksi,
jäseneni painavat liikaa.
Minä vain luen surullisia tarinoita.
Ja voin pahoin henkilöiden puolesta.
Heidän ansiostaan,
minun ei tarvitse keskittyä itseeni.
Omiin ongelmiini.
Omaan maailmaani.
Joka on pieni ja pimeä.
Täynnä kummituksia.
Vanhoja virheitä.
Ongelmia.
Maailmaan jossa en halua elää.
Mutta jossa minun on pakko elää.
Tunnen olevani vangittu.
Lintu lukittuna häkkiin.
Olen laulanut kurkkuni kipeäksi,
mutta ovi pysyy lukittuna.
Olen jälleen kerran erittäin väsynyt.
Enkä tiedä miksi.
Tuntuu kuin sieluni olisi kulunut ohueksi.
Kuin todellisuus painaisi liikaa.
Ratkean minä hetkenä hyvänsä.
Pelottavinta on etten jaksa enää taistella vastaan.
Olen olemassa enää puolittain.
Seuraan vain sivusta reagoimatta mihinkään.

Lienee aika mennä taas nukkumaan.
Päästää sieluni vapaaksi,
sinne minne kaipaan mutten fyysisesti pääse.
Niiden luokse joitten koen ymmärtävän.
Nitten luokse joitten koen suojelevan minua.
Suojelevan minua itseltäni.
Ja maailmaltani,
johon olen liian heikko.

Joskus tekisi mieli vain päästää irti.
Vajota pinnan alle
ja unohtaa kuinka hengitetään.
En usko että kukaan tulisi pelastamaan.
En usko että kukaan välittäisi.

Minä en ole rakkain minulle rakkaimmille.
Minä vain olen.
Vittu.

Dementoitumisen tässä vaiheessa.

En muuten ole ollu tarkoituksella hiljaa.
Tai olen, mutta hälläväliä.
Olen ollut kiireinen.
Juoksennellut ympyrää.
Aloittanut työt työharjoittelupaikassani.
Viihtynytkin jopa.
Joten kirjoittaminen vähän jäi.
Käsille oli muutakin tekemistä.
Viiden blogin päivittämisessä on oma työnsä.
Ja siinä että tapittaa liikaa animea.
Tai kuuntelee musiikkia 16 tuntia päivässä.
Tai yrittää leipoa vaikkei osaa.
...tuli muuten pahoja brownieseja.
Välillä minäkin yritän siis elää.
Mutta sitten möngin taas näytön äärelle.
Menetän ajantajuni.
Olen ihan kujalla kaikesta tavallisesta.
Mutta haitanneeko tuo pitkässä juoksussa?
Kun on valvonut yön kuunnellen saksalaista teknoa,
ei ulosannilla ole mitään takeita.
Nyt pitäisi ryhdistäytyä.
Pestä pyykkiä.
Tiskata astiat.
Punoa langasta kengännauhat.
Lukea käsikirjoitus - viimeinkin!
Mutta olen saamaton.
Laiska ja väsynyt.
Ei huvittaisi.
Jätin sukujuhlatkin väliin.
Kaapissa ei ollut mitään mikä olisi miellyttäny,
missä en olisi kokenut näyttäväni pelleltä.
On jokatapauksessa sunnuntai,
ja minulla on lupa vain olla.
Joten taidan ottaa siitä vaarin,
ja mennä torkuille.
Päiväunet!

Olen aikuinen, päätän itse päiväunistani.

Olipa kerran...

Mietimme taas miksei elämä ole kuin satua.
Miksei ole varmuutta onnellisesta lopusta.
Miksi ei voilla varma omasta kohtalostaan.
Miksei voi olla varma yhtään mistään.

Sadussa kaikki olisi hyvin.
Olisi lähtökohta.
Suuri seikkailu.
Komea Prinssi ja valtakunta.
Tulevaisuus valmiiksi määrättynä.

Mutta todellisuudessa on toisin.
Tulevaisuutta on kovin vaikea ennustaa.
Elämä saattaa kulua harhailuun,
siihen että vain etsii omaa polkuaan.
Ja pelkään että minulle käy niin.

En ehkä ole haaveillut prinsessahäistä.
En kymmenestä lapsesta ja valtakunnasta.
En ole halunnut päätähuimaavaan seikkailuun.
Mutta olen halunnut löytää onnellisen loppuni.
Sen pisteen jossa voin sanoa;
"Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!"

Joskus öisin taivaskin on tähdetön.
Kaikilla poluilla ei ole loppua.
Ei jokainen valinta ole aina oikea.
Aina ei ole mahdollista voittaa,
seurata unelmiaan
tai vain antaa tuulen johdattaa.

Joskus on pakko astua todellisuuteen.
Ja pettyä taas kerran.
Ja joka kerta se sattuu enemmän.
Milloin minun tarinani alkaa?
Missä on se hetki kun Suuri Kertoja aloittaa;

"Once a upon time..." ?

Immortality

When feeling like not aging,
not common to anything.
Realizing something whatnot important.
I do not deal myself as once dying object.
I'm just soaring in time,
letting it rush by.
Just hanging on my branch of life.
Maturity is not for me.
I don't feel like adult.
Why the hell time rushes so fast?
When do I realize that even I get once old?
In some level I know someday time will stop for me.
But I just don't understand it.
Death is something I don't believe in.
Time is something that just comes and goes.
Something I don't touch.
Maybe someday.
When I'm gray and old.
So far, I'm not in a rush to get adult.
No rush to get maternal.
Maybe someday I'll understand that I'm not immortal.
Maybe.

---

And what the hell is a 'putty tat'?

Tarvitsen...

Unta.
Suihkun.
Ruokaa.
Elämän.

Jotain johon luottaa,
jotain jonka vuoksi jaksaa,
silloinkin kun elämä potkii platfromeilla päähän.
Jos olisi yksikin syy,
miksi luottaa huomiseen...
Olisin paljon onnellisempi.
Mutta kun aamuissa ei ole mitään odotettavaa,
pelkkää kaikuvaa tyhjyyttä.

Tarvitsen;

Vähemmän rutiineja.
Enemmän ystäviä.
Jonkun jolle puhua.
Niitä joitten sylissä itkeä.

Tosin,
sitä ennen pitää opetella itkemään.
En ole tehnyt niin vuosiin.
Ehkä menetin samalla osan ihmisyyttäni.
En tiedä.
Se on pelottava ajatus.
Enkö ole enää inhimillinen?

Nukun harvoin.
Syön harvoin.
Kaipaan ihmisiä... harvoin.
Koen tunteita... harvoin.
Hymyilen... enää harvoin.
Itken... en vuosiin enää.

En tunne enää eläväni.

Prinssi valkealla ratsullaan

Olen aina toivonut,
jopa rukoillut,
että jonakin päivänä elämäni muuttuisi saduksi.
Kaikki kääntyisi hyvin.
Tulisi komea prinssi,
pelastaisi minut kaikelta pahalta,
kesyttäisi lohikäärmeeni.
Seisoisi rinnallani
ja suojelisi minua maailmalta.
Mutta sitten herään aamuun,
ja tiedän kaiken olleen unta.
Niinä hetkinä todellisuus sattuu eniten.
Syvällä mielessäni luopio on herännyt,
se nostaa päänsä pimeästä
ja virnuilee vähättelevästi.
Tiedän etten jaksa kauaa taistella sen kanssa.
Pian tartun taas terään.
Ja vihaan itseäni päivä päivältä enemmän.
Ihoni on viimein terve,
arvet ovat vaalenneet ja kadonneet.
Mutta mieleni pieni hirviö,
se kiusaa minua kunnes...
Kunnes painan taas terän ihooni.
Vedän viillon ja annan vereni vuotaa.
Valua tahroiksi ympärilleni.
Ja silloin minä vihaan itseäni.
Enemmän kuin koskaan ennen.
Jatkan satuttamista koska tiedän,
etten voi lopettaa.
Luulin jo parantuneeni,
päässeeni siitä eroon,
mutta ilmeisesti,
olen taistellut vuosia turhaan.
Minulla ei ole vahvuutta,
pysyä erossa terästä.
Se houkuttaa,
mutta pelkään.
En tiedä enää mitä tehdä.
Missä olet Prinssini?
Missä viivyt nyt kun sinua tarvitsen?
Pian minusta on jäljellä enää vain rauniot.

Ja minun vereni on valunut.
Jo liian monesti.
Mutta pelkään taas aloittavani.
En halua.

Miksi en osaa pyytää apua?