Aika mennä nukkumaan!

Siinä vaiheessa kun päässä alkaa pyöriä lähes pelkästään kummallisia ajatuksia Twilight-saagasta, on to-del-la-kin aika mennä nukkumaan!

En tasan ole harkinnut Carlislen sitomista sänkyyn!
Mutta tiedän että olisi erittäin huono idea päästää Jasper ja Emmet keittiöön.
Ja vielä huonompi idea päästää ne kaksi seksilelukauppaan.
Tai erotiikkapuotiin, mikä se virallinen nimitys nyt ikinä onkaan.

Silmiään pyörittelevät etelävaltiolaiset vampyyrit,
jotka aikovat ostaa vanhemmilleen 90vuotis hääpäivälahjan,
ovat hasardi.
Eihän kukaan osta vanhemmilleen puolimetristä dildoa!
Tai näin ainakin toivon.

Tähän aikaan, valvottuani ensin koko yön,
on eeeeeerittäin huono idea lukea yhtään mitään.
Varsinkaan jos se sisältää mitään edellä mainutta.

Enkä muuten tule koskaan tunnustamaan,
siis missään muualla kuin täällä,
että olisin mainitut kirjat lukenut
tai elokuvat katsonut.
Minä INHOAN twilight-saagaa ja kaikkea siihen assosioitavaa.
Silti tiedän siitä maailmasta enemmän kuin useimmat oman sukunsa historiasta.
Paradoksi, perkele.

En ehkä tunnusta tätä merkintää enää myöhemmin.
Tarvitsen kahvia.
Pronto!

En saisi ajatella liikaa.

Menetin jälleen uskoni rakkauteen.
Tai ainakin siihen Oikeaan.
Miksi en enää kykene uskomaan että joskus,
joskus vastaan voisi tulla Se Oikea?
Miksi pelkään kävelleeni jo hänen ohitseen sateessa?

Päässäni kummittelee ajatus siitä,
että olemme eläneet eri aikoihin.
Katselleet samaa taivasta,
mutta kaukana toisistamme.
Niin ajassa kuin matkassakin.

Niin paljon ihmisiä,
niin paljon valintoja.
Pelkään jo kulkeneeni harhaan.
En osaa enää vain antautua virran viemäksi.

Pelkään jääväni yksin.
Katselevani iltahämärää vailla toivoa.

Kun rakastun,
rakastun mahdottomaan.
Niihin joita en voi koskaan saavuttaa.
Kai minä suojelen siten itseäni.
Mutta niin jään myös yksin.
Miksi minä pelkään?
Niin tunteitani kuin ihmisiäkin?

Miksi en usko kenenkään voivan koskaan rakastaa minua?
Miksi en usko voivani koskaan itse rakastaa ketään?
Mikä helvetti minua taas vaivaa?

Vuosissa mitattaen

Aika kuluu,
me kasvamme.
Joskus vain unohdan että lapsetkin kasvavat.
Kuinka pikkusisaruksista voi tulla aikuisia?
Ketä minä nyt vahdin,
ja opetan elämään?
Onneksi kummityttö on vielä pieni.
On joku jolle ostaa pehmoleluja.

Mutta on pakko myöntää,
että kaipaan sitä taaperoa joka opetteli vasta kävelemään,
piirsi huopakynällä kavoihinsa
ja söi suklaahuulirasvani kun olin koulussa.

Enää en voi syyttää ketään muuta huoneeni sotkemisesta.
Enää harvoin siskoni soittavat paniikkipuheiluita iltaisin,
kun läksyt ovat hankalia.
Nyt olemme tasavertaisia,
ennen minä olin se aikuinen,
lähes isän ja äidin veroinen.

Se vain tuntuu niin kovin oudolta.
Onnea silti, Kirppu, 18 vuotias.

Vuosien hiljaisuus.

Minä unohdin.
Enkä omistanut tietokonetta.
Päivittäminen ja ylläpitäminen on hankalaa siten.
Kuin myös jos unohtaa salasanansa.
Mutta nyt muistan ne taas.
Joten ehkä otan tilaisuudesta vaarin ja alan taas päivittää,
ja nyt en edes lopeta heti.
Tarvitsenhan kuitenkin edelleen paikan runoilleni ja lyriikoilleni.

Olen kasvanut.
Ja ainakin toivoakseni aikuistunut.
Olin viimeksi 18 vuotias,
nyt olen 23.
Viimeksi olin parisuhteessa,
nyt elän yksin.
Viimeksi opiskelin,
nyt yritän vain korjata pääni.
Minä en edelleenkään ole ehkä aikuinen,
vaikka niin kovin niin tahtoisin olevan.
Opettelen edelleen elämään.

Mutta jokatapauksessa,
olen tullut takaisin.

Vaikka kitarat ovat edelleen minua isompia.

Varjoja hengittäen..

Sade kohisee,
rummuttaa peltikattoa.
Piirtään lasiin pitkät kyyneleet.
Ulkona on hämärää..
Miksei aurinko paista?
Miksei ole lämmin?
Ja miksi olen taas yksin?
Loputtomasti kysymyksiä,
ja silti ei vastausta yhteenkään.
Pitäsi olla reipas,
jaksaa paljon asioita.
Osata innostua,
olla aktiivinen.
Entäpä jos en halua?
Jos vain haluan istua rauhassa?
Oman huoneeni viileydessä?
Olla paikoillani,
ihan muuten vain.
Tekemättä mitään,
ilman että kukaan odottaa minulta mitään.
En jaksa tehdä suuria asioita.
Olen vain pieni ihminen.
En jaksa siirtää vuoria,
en jaksa muuttaa maailmaa.
Joskus tarvitsen vain hetken,
mutta tarvitsen sen itselleni.
Tarvitsen aikaa,
eheytyä ja olla itseni.
Elämäni vuoksi,
tullakseni itsekseni.
Täydeksi ihmiseksi
ja elämäni arvoiseksi.
Mutta voiko se onnitua,
jos aina pakenen pimeyteen.
Hengittämään varjoja,
joita elämä heittää.
Hiipimään,
olemaan erillään,
vain siksi että pelkään,
olla olemassa
ja elää.

Olen ehkä hereillä..

Aamu tuntuu taas tyhjältä.
Kuin ei olisi syytä herätä lainkaan.
Miksi minulla on tätä aikaa?
Aikaa jota en oikeasti tarvitse.
Onko minulla liian paljon aikaa?
En tiedä.
Tuntuu että se vain valuu käsistäni,
kuin hienoin hiekka
ja en voi estää sitä.
Mutta silti sitä tulee aina lisää.
En ikinä saa tehtyä mitään järkevää tällä ajalla.
Tunnit kuluvat,
seuraavat toisiaan loppumattomassa kiertokulussa
ja silti ne ovat niin tyhjiä.
En saa mitään tehtyä.
Minä vain olen.
Kulutan tuntejani, tuijotan kelloa seinällä.
Silti se ei koskaan pysähdy.
Voisin kai jatkaa näin vuosia,
huomaamatta oikeasti kuinka kauan olen siinä istunut.
En ehkä nousisi tästä koskaan,
jos et olisi kiskomassa minua ylös.
Näyttämässä,
mitä minä voin tehdä,
elämälläni ja ajallani.
Kiitos,
kun olet vierelläni.
Jaksat olla siinä tälläisinä aamuina,
ja aina muulloinkin.
Tiedän olevani rasittava,
lapsellinen ja itsekäs aina välillä.
Silti vain hymyilet,
ja kerrot kuinka paljon välität.
Anteeksi,
jos en osaa olla yhtä aikuinen kuin sinä.
Minä vasta opettelen.