Aamu tuntuu taas tyhjältä.
Kuin ei olisi syytä herätä lainkaan.
Miksi minulla on tätä aikaa?
Aikaa jota en oikeasti tarvitse.
Onko minulla liian paljon aikaa?
En tiedä.
Tuntuu että se vain valuu käsistäni,
kuin hienoin hiekka
ja en voi estää sitä.
Mutta silti sitä tulee aina lisää.
En ikinä saa tehtyä mitään järkevää tällä ajalla.
Tunnit kuluvat,
seuraavat toisiaan loppumattomassa kiertokulussa
ja silti ne ovat niin tyhjiä.
En saa mitään tehtyä.
Minä vain olen.
Kulutan tuntejani, tuijotan kelloa seinällä.
Silti se ei koskaan pysähdy.
Voisin kai jatkaa näin vuosia,
huomaamatta oikeasti kuinka kauan olen siinä istunut.
En ehkä nousisi tästä koskaan,
jos et olisi kiskomassa minua ylös.
Näyttämässä,
mitä minä voin tehdä,
elämälläni ja ajallani.
Kiitos,
kun olet vierelläni.
Jaksat olla siinä tälläisinä aamuina,
ja aina muulloinkin.
Tiedän olevani rasittava,
lapsellinen ja itsekäs aina välillä.
Silti vain hymyilet,
ja kerrot kuinka paljon välität.
Anteeksi,
jos en osaa olla yhtä aikuinen kuin sinä.
Minä vasta opettelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti