Väsyttää.
harmittaa.
Vituttaakin vähän.
En halua olla olemassa.
Haluaisin taas niin paljon,
mutta ainoa mitä saan on pettymys.
Mikään ei mene niin kuin pitäisi.
Kaikki tuntuvat vain ylenkatsovan,
halveksivan pientä ihmistä.
Tahtoisin taas saada aikaan,
niin kovin paljon
ja niin kovin monenlaista.
Mutta ainoa mitä luon,
on sekasorto omassa päässäni.
Käteni kirjoittaisivat,
mutta pääni ei jaksa ajatella.
Tahtoisin vain nukkua.
Herätä kun kaikki on hyvin.
Ilman että tarvitsee aina pelätä.
Muita ihmisiä.
Uusia tilanteita.
Tavallisia päiviä.
Heikkoina hetkinä jopa pimeää.
Tuntuu vain kuin olisin taas ulkona ihan kaikesta.
Mikään ei toimi.
Yritän parhaani, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta.
En pelkää enää painajaisia, arkinen elämäni on paljon ahdistavampaa hereilläkin.
Minä olen juuri nyt hyvin, hyvin väsynyt.
Kai on pakko myöntää, olevansa liian pieni, kun kitarakin on isompi. On ollut pakko oppia elämään vaikka se pelottaakin.
2012/05/04
2012/05/02
Paskat hyvästä päivästä.
Liikaa tekemistä.
Liian vähän aikaa.
Liian monta paikkaa jossa pitäisi olla,
tai jossa pitäisi tänään käydä.
En halua.
Ei huvita.
Eikä todellakaan kiinnosta.
Saisinko vain mennä takaisin nukkumaan?
Liian vähän aikaa.
Liian monta paikkaa jossa pitäisi olla,
tai jossa pitäisi tänään käydä.
En halua.
Ei huvita.
Eikä todellakaan kiinnosta.
Saisinko vain mennä takaisin nukkumaan?
2012/05/01
Sonaatti tyhmyydelle
Joskus toivoisin että voisin elää ikuisesti.
Lähinnä siksi että silloin ehtisin oppia.
Elämään oikeasti,
hengittämään muutenkin kuin pakosta.
Joskus toivoisin että voisin elää tuhat vuotta.
Mutta on vaikea selittää miksi.
Ehkä vain haluaisin nähdä kaiken mahdollisen,
tässä maailmassa ja muuallakin.
Ehkä tahtoisin nähdä kuinka kaikki kehittyy.
Tai ehkä vain pelkään lopettaa olemisen.
Joskus toivon että eläisin sata vuotta.
Jolloin olisin muutakin kuin vilahdus maailmankaikkeudessa,
muutakin kuin satunnainen kasa atomeja.
Olisin täällä pitempään kuin useimmat.
Näkisin niin paljon enemmän.
Joskus taas toivon etten eläisi enää päivääkään.
Silloin pelkään kaikkea
ja olen väsynyt itseeni.
Silloin yritän vain jaksaa pitää kiinni,
antaa virran kuljettaa.
Herätä uuteen päivään jolloin on helpompaa hengittää.
Pääni on aina täynnä ajatuksia,
tuntuu kuin aika ei koskaan riittäisi,
mutta että sitä silti on liikaa.
Joskus vain tuijotan seinää,
oikeastaan edes näkemättä sitä.
Joskus tahtoisin elää kunnes muuta ei enää ole jäljellä.
Mutta yleensä vain tahdon käpertyä takaisin itseeni.
Omaan pelkooni
ja pienen pieneen maailmaani.

2012/04/30
Aika mennä nukkumaan!
Siinä vaiheessa kun päässä alkaa pyöriä lähes pelkästään kummallisia ajatuksia Twilight-saagasta, on to-del-la-kin aika mennä nukkumaan!
En tasan ole harkinnut Carlislen sitomista sänkyyn!
Mutta tiedän että olisi erittäin huono idea päästää Jasper ja Emmet keittiöön.
Ja vielä huonompi idea päästää ne kaksi seksilelukauppaan.
Tai erotiikkapuotiin, mikä se virallinen nimitys nyt ikinä onkaan.
Silmiään pyörittelevät etelävaltiolaiset vampyyrit,
jotka aikovat ostaa vanhemmilleen 90vuotis hääpäivälahjan,
ovat hasardi.
Eihän kukaan osta vanhemmilleen puolimetristä dildoa!
Tai näin ainakin toivon.
Tähän aikaan, valvottuani ensin koko yön,
on eeeeeerittäin huono idea lukea yhtään mitään.
Varsinkaan jos se sisältää mitään edellä mainutta.
Enkä muuten tule koskaan tunnustamaan,
siis missään muualla kuin täällä,
että olisin mainitut kirjat lukenut
tai elokuvat katsonut.
Minä INHOAN twilight-saagaa ja kaikkea siihen assosioitavaa.
Silti tiedän siitä maailmasta enemmän kuin useimmat oman sukunsa historiasta.
Paradoksi, perkele.
En ehkä tunnusta tätä merkintää enää myöhemmin.
Tarvitsen kahvia.
Pronto!

En saisi ajatella liikaa.
Menetin jälleen uskoni rakkauteen.
Tai ainakin siihen Oikeaan.
Miksi en enää kykene uskomaan että joskus,
joskus vastaan voisi tulla Se Oikea?
Miksi pelkään kävelleeni jo hänen ohitseen sateessa?
Päässäni kummittelee ajatus siitä,
että olemme eläneet eri aikoihin.
Katselleet samaa taivasta,
mutta kaukana toisistamme.
Niin ajassa kuin matkassakin.
Niin paljon ihmisiä,
niin paljon valintoja.
Pelkään jo kulkeneeni harhaan.
En osaa enää vain antautua virran viemäksi.
Pelkään jääväni yksin.
Katselevani iltahämärää vailla toivoa.
Kun rakastun,
rakastun mahdottomaan.
Niihin joita en voi koskaan saavuttaa.
Kai minä suojelen siten itseäni.
Mutta niin jään myös yksin.
Miksi minä pelkään?
Niin tunteitani kuin ihmisiäkin?
Miksi en usko kenenkään voivan koskaan rakastaa minua?
Miksi en usko voivani koskaan itse rakastaa ketään?
Mikä helvetti minua taas vaivaa?

2012/04/29
Vuosissa mitattaen
Aika kuluu,
me kasvamme.
Joskus vain unohdan että lapsetkin kasvavat.
Kuinka pikkusisaruksista voi tulla aikuisia?
Ketä minä nyt vahdin,
ja opetan elämään?
Onneksi kummityttö on vielä pieni.
On joku jolle ostaa pehmoleluja.
Mutta on pakko myöntää,
että kaipaan sitä taaperoa joka opetteli vasta kävelemään,
piirsi huopakynällä kavoihinsa
ja söi suklaahuulirasvani kun olin koulussa.
Enää en voi syyttää ketään muuta huoneeni sotkemisesta.
Enää harvoin siskoni soittavat paniikkipuheiluita iltaisin,
kun läksyt ovat hankalia.
Nyt olemme tasavertaisia,
ennen minä olin se aikuinen,
lähes isän ja äidin veroinen.
Se vain tuntuu niin kovin oudolta.
Onnea silti, Kirppu, 18 vuotias.

2012/04/25
Vuosien hiljaisuus.
Minä unohdin.
Enkä omistanut tietokonetta.
Päivittäminen ja ylläpitäminen on hankalaa siten.
Kuin myös jos unohtaa salasanansa.
Mutta nyt muistan ne taas.
Joten ehkä otan tilaisuudesta vaarin ja alan taas päivittää,
ja nyt en edes lopeta heti.
Tarvitsenhan kuitenkin edelleen paikan runoilleni ja lyriikoilleni.
Olen kasvanut.
Ja ainakin toivoakseni aikuistunut.
Olin viimeksi 18 vuotias,
nyt olen 23.
Viimeksi olin parisuhteessa,
nyt elän yksin.
Viimeksi opiskelin,
nyt yritän vain korjata pääni.
Minä en edelleenkään ole ehkä aikuinen,
vaikka niin kovin niin tahtoisin olevan.
Opettelen edelleen elämään.
Mutta jokatapauksessa,
olen tullut takaisin.
Vaikka kitarat ovat edelleen minua isompia.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)